- 2 -

Hawermann oli nyt jo ehtinyt harkita asemaansa. Lujasti ja vakavasti oli hän tarkastellut yhä kohoavia synkän synkkiä pilviä. Hänen täytyi nyt pitää huoli siitä, ettei rajuilma saanut masentaa häntä eikä hänen lastaan maahan! Hawermann meni puistosta kartanolle. Hyvä Jumala, miltä hänestä siellä tuntui! Välinpitämättöminä ja omaa pikku hyväänsä ajatellen tungeksivat ihmiset huutokauppapöydän ympärillä, jonka takana vasaramies hoiti tointaan. Hänen monivuotisen työnsä tuloksista napautettiin yksi toisensa jälkeen enimmän tarjoavalle, hänen välttämättömimmät taloskalunsa kaupattiin pois, kaikki, mitä hän oli saanut kootuksi niin suurella vaivalla ja murheella; kappale kappaleelta hajoitettiin ne nyt kaikkeen maailmaan nauraen ja sukkeluuksia lasketellen. Kapine toisensa jälkeen!
Tuon kaapin oli hän perinyt vanhalta äiti-vainajaltaan! Tuon piirongin oli hänen vaimonsa tuonut pesään, ja tuon pienen ompelupöydän oli hän kerran itse lahjoittanut vaimolleen, tämän vielä morsiamena ollessa.
Hänen karjansa seisoi pitkässä rivissä, sidottuna säleaitaan, ja ammui siinä, tahtoen laitumelle. Ruskea hieho, jolla oli otsassa valkoinen tähti, hieho, jonka hänen oma vaimonsa oli kasvattanut ja joka oli vainajan lemmikki, seisoi muiden elukkain joukossa; Hawermann meni sen luo ja silitteli hiljaa sen selkää.
»Surullista tämä on, herra Hawermann», sanoi hänelle isäntärenki Niemann.
»Nun se on, surullista», vastasi Hawermann. »Mutta minkäpä sille voi?» Ja hän kääntyi pois ja lähti nyt ihmisjoukkoon, joka tungeskeli huutokauppapöydän ympärillä.
Kun ihmiset huomasivat, että Hawermann halusi päästä pöydän ääreen, antoivat he hänelle ystävällisesti ja kohteliaasti tilaa, ja Hawermann kääntyi toimimiehen puoleen kysyen, saisiko hän puhua pari sanaa hänen kanssaan.
»Kyllä, herra Hawermann», vastasi huutokaupan pitäjä. »Tuossa tuokiossa! Saan sisäirtaimiston myydyksi kohta, sitten ... — Piironki! Kaksi taalaria neljä killinkiä! Kuusi killinkiä! Kaksi taalaria kahdeksan killinkiä! — Ensimmäinen kerta! Toinen kerta! Kaksi taalaria kaksitoista killinkiä. — Eikö kukaan tarjoa lisää? — Ensimmäinen kerta! Toinen kerta! Ja — kolmas kerta! — Kuka sen sai?»
»Nikkari Brandt», vastattiin joukosta.
Silloin saapui kartanolle ratsastava seurue, tilallisia, jotka tulivat luultavasti katsomaan myytävää karjaa, mikä joutui nyt vuorostaan vasaran alle. Ensimmäisenä ratsasti paksu ja punainen mies, jonka rasvaisella naamalla pöyhkeydellä oli runsaasti tilaa rehennelläkseen. Tällaisista leveistä naamoista ei kyllä ole yleensäkään puutetta, mutta seikka, joka erotti ulkonäöltä tuon miehen hänen tavallisista hengenheimolaisistaan, olivat pienet ja viekkaat sil-mät. Ne näyttivät pilkistelevän lihavien poskien yläpuolelta kuin sanoakseen poskipäille: »Kyllä teidän siellä kelpaa paisua, mutta saatte kiittää siitä meitä. Me ymmärrämme valvoa teidän parastanne!»

Noiden viekkaiden silmäin omistaja oli itse tilankin omistaja, tämän tilan, joka oli vuokralla Hawermannilla. Isäntä ratsasti lähelle ihmisjoukkoa, ja kun hän näki joukossa myöskin entisen onnettoman vuokraajansa, niin hänen mieleensä johtui kai, ettei hän saakaan ehkä koko vuokrasummaa, koskapa hän nyt ohjasi ratsunsa aivan Hawermannin viereen ja huusi niin, että kaikki sen kuulivat:
»Kas tuollaisia nuo Mecklenburgin viisaat ovat! Tulevat tänne neuvomaan, miten maata viljellään. Mitä ne ovat meille opettaneet? Juomaan punaviiniä ja pelaamaan korttia. Mutta viljelemään maata — kyllä kai! — vararikkoon ajamista ne osaavat meille opettaa!»
Koko väkijoukko tuli nämä kovat sanat kuullessaan aivan hiljaiseksi, ja ihmiset katsoivat vuoroin herraa, joka ne oli lausunut, ja vuoroin onnetonta, jota ne tarkoittivat.
Kun Hawermann kuuli puhujan äänen ja hänen sanansa, niin hän ensin hätkähti kuin olisi puukko pistetty hänen sydämeensä, mutta nyt hän seisoi hievahtamatta ja tuijotti eteensä, ikään kuin valmiina ottamaan nöyrästi vastaan mitä soimauksia hyvänsä. Mutta kansanjoukosta alkoi kuulua murinaa:
»Hyi, hyi! Hävetkää toki vähäsen! Ei se mies ole juonut viiniä eikä pelannut korttia. Hän on pystyvä ja kunnon maamies.»
»Mikä kerskuja se on, joka pitää täällä tuollaista suuta?» kysyi muuan vanha isäntä, Liepenin omistaja Drenkhahn ja tuli muhkusauva kourassa solvaajaa lähemmäksi.
»Se on se herra», huusi seppä Stolpe, »jonka työväki kulkee peninkulmat meille kerjäämään, kuoma.»
»Joilla ei ole edes takkia yllään», lisäsi puuseppä Brandt Jarmenista. »Niiden täytyy pitää työssäkin pyhävaatteitaan.»
»Niin», nauroi seppä Smidt, »se isäntä pitää siitä, että hänen väellään on aina pellollakin hienot verkatakit yllä — koska heillä ei ole varaa hankkia itselleen työmekkoa.»
Myöskin huutokaupanpitäjä kavahti ylös ja meni tilanomistajan luokse, joka kuunteli näitä kansan pistopuheita hävyttömänä ja hölmön näköisenä:
»Jumalan tähden, herra Pomuchelskopp, kuinka te voitte puhua sillä tavalla!»
»Niin», toisti eräs Pomuchelskoppin seuralaisistakin, »väki on oikeassa. Sinun pitäisi hävetä! Hyi! Solvaat vielä miestä, joka on valmis uhraamaan kaikkensa, että sinä saisit saatavasi, ja joka lähtee huomenna täältä mierontielle!»
»Hyvä Jumala», huokasi toimimies siihen, »kunpa ei pahempaa olisikaan! Mutta eilen kuoli hänen vaimonsa, makaa nyt paareilla, ja isällä on hoidettavana pienokainen — ja mihin mies nyt turvautuu!»
Silloin siirtyi äänekäs suuttumus kansanjoukosta loukkaajan omaan seuraan, eikä kauan kestänyt, kun hän jäi muista aivan erilleen. Tilalliset, jotka olivat tulleet tänne hänen seurassaan, ratsastivat loitolle hänestä.
»Mistä minä sen arvasin?» sanoi Pomuchelskopp nyt nolona ja harmissaan ja lähti pian pois talosta.
Huutokaupan pitäjä meni Hawermannin luo.
»Herra Hawermann, te halusitte minua puhutella?»
»Niin — kyllä», vastasi Hawermann ikään kuin heräten, kuin hirveästi kidutettu ihminen, joka vähitellen alkaa toipua. »Minä aioin pyytää, että möisitte nekin tavarat, jotka minä saisin lain mukaan vielä pitää. Sängyn ja ne muut. . .»
»Mielelläni», vastasi toimimies. »Mutta huonekaluista on maksettu huonosti; ihmisillä ei ole rahaa, ja jos haluatte ne myydä, olisi teidän parasta tehdä se itse ja vähitellen.»
»Siihen minulla ei ole aikaa, ja minä tarvitsen hiukan rahaa.»
»No, Jos niin tahdotte, niin kyllä minä panen ne huudolle», vastasi toimimies ja meni pöytänsä luo.
»Harwermann», sanoi tilanvuokraaja Grot, joka oli tullut taloon äskeisten ratsastavien seurassa, »te olette täällä niin yksin onnettomuudessanne. Tulkaa nyt meille pikku tyttönne kanssa, ollcaa luonani jokin aika. Vaimoni olisi siitä kovin iloissaan.»
»Kiitoksia hyvyydestänne, mutta en voi. Minulla on täällä vielä tekemistä.»
»Hawermann», sanoi siihen vuokraaja Hartmann, »tarkoitatte kai vaimonne hautajaisia? Milloin aiotte ne pitää? Mekin tahtoisimme tietysti osoittaa hänelle viimeistä kunnioitustamme.»
»Siitäkin täytyy minun vain kiittää. En voi ottaa vieraita vastaan niinkuin pitäisi. Ja nyt ölen toki oppinut, ettei saa lentää korkeammalle kuin siivet kantavat.»
»Kunnon ystäväni, kelpo naapurini ja maamieheni!» sanoi pehtori Wienke ja löi Hawermannia olalle. »Älkää nyt heittäytykö tuollaiseen epätoivoon! Kyllä kaikki kääntyy jälleen hyvin päin!»
»Epätoivoonko, Wienke?» toisti Hawermann vakavasti ja varmasti, painoi lastaan rintaansa vasten ja katsoi puhujaan rauhallisesti rehellisillä sinisillä silmillään. »Onko se ihminen epätoivon vallassa, joka tähtää kohtaloaan suoraan silmiin ja joka ei ajattele muuta kuin miten kohtalonsa muuttaisi? Mutta tälle seudulle en voi enää jäädä. Minun täytyy siirtyä loitommaksi ja alkaa alusta jälleen, siitä, mihin olin jo päässyt. Minun täytyy ansaita leipäni jälleen muiden palveluksessa ja syödä vieraan pöydässä. Ja — jääkää nyt vain kaikki hyvästi! Te olette olleet aina minulle hyviä ystäviä ja kunnon naapureita. — Hyvästi! — Hyvästi! — Annapas nyt kättä, pikku Liisu. — Hyvästi! — Ja viekää paljon terveisiä kotiinne . . . vaimoni. . .»