- 1 -

Miten voimakaskin mies voi masentua melkein jäksi huutokaupassa ja hautajaisissa ja miten koirat hyppelevät siihen aitaukseen, mihin pääsevät. — Kuinka rehellinen mies antaa viimeisensäkin eikä silti joudu epätoivoon, vaan ottaa lapsensa käsivarrelleen ja lähtee keppikerjäläisenä maailmalle.

Oli juhannusaatto vuonna 1829. Eräässä aivan rappeutuneessa puistossa, saarnien muodostamassa lehtimajassa istui muuan mies syvimmässä surussa. Tila, johon tuo puisto kuului, oli vuokratila ja sijaitsi Peen-joen varrella, Anklamin ja Demminin välillä, ja lehtimajan siimeksessä istuva mies oli tilan vuokraaja. Tahi oikeammin sanoen: hän oli sitä ollut, sillä nyt oli hänet paikastaan karkotettu ja hänen kodissaan pidettiin tänään huutokauppaa, hänen omaisuutensa hajoitettiin kaikkiin ilmansuuntiin.


Hän oli kookas ja harteva, noin 45-vuotias mies. Hänen tukkansa oli vaaleanruskea, työstä todistivat hänen rehelliset kasvonsa, samoin kuin sen näyttivät tuntevan hänen voimakkaat kätensäkin, jotka hän oli tällä hetkellä hiljaa laskenut syliinsä ja pannut ristiin — varmaankin rukoillakseen.

Niin, rukoillakseen! Ja koko rakkaassa Pommerissamme ei ollut varmaankaan miestä, jolla olisi ollut nun suurta syytä puhua Jumalansa kanssa kuin hänellä.

Kova koettelemus on jokaiselle ihmiselle menettää irtaimistonsa ja nähdä tavarainsa, jotka on koonnut vähitellen suurella tuskalla ja työllä, hajoavan kaikkeen maailmaan. Kova koettelemus on maamiehelle nähdä karjansa, jota hän on huolella ja vaivalla ruokkinut, joutuvan toisten käsiin, vieraiden, jotka eivät aavista, mitä rasitusta hän on saanut työssään kestää koko ikänsä.

Mutta nämä seikat eivät hänen mieltään pahimmin painaneet. — Hän oli eilen sitä paitsi tullut leskeksi: hänen vaimonsa lepäsi ruumisarkussa.

Hänen vaimonsa! Kymmenen vuotta oli hän tuota naista omakseen halunnut, kymmenen pitkää vuotta oli hän uurastanut minkä ihmisvoima kestää päästäkseen hänen kanssaan yksiin, valmistaakseen kodin syvälle, voimalliselle rakkaudelleen, joka huokui koko hänen olemuksestaan. Neljä vuotta sitten se oli vasta käynyt mahdolliseksi ja hän oli saavuttanut määränsä. Mies oli kuluttanut kodin perustamiseen kaikki omaisuutensa, mitä oli saanut haalituksi kokoon; muuan tuttava, joka oli perinyt vanhemmiltaan kaksi tilaa, oli vuokrannut toisen niistä hänelle — kovilla ehdoilla kyllä, sangen kovilla ehdoilla — vuokraaja tiesi sen itse hyvin. Mutta suuri rakkaus antaa rohkeutta, se luo voimaa, joka tietää voittaa vastukset.

Ah, se olisikin onnistunut hyvin, aivan hyvin, ellei häntä olisi alkanut vainota erikoinen kovaonni, ellei hänen hennon vaimo-kultansa olisi täytynyt nousta joka aamu ylös ennen kukon laulua pitämään huolta velvollisuuksis-taan, ellei hänen poskilleen olisi ilmestynyt noita hehkuvia ja punaisia läikkiä!

Oh, olisihan se mennyt hyvin, aivan hyvin, jos hänen isäntänsä olisi ollut muutakin kuin tuttava, myöskin ystävä! Mutta sitä hän ei ollut. Tänään antoi hän myydä hänen tavaransa huutokaupalla.

Ystävistä puheen tullen! Eikö tuonnäköisellä miehellä, joka tuossa lehtimajassa istui, eikö hänellä olisi ollut ystäviä? — Ah, kyllä hänellä oli ystäviä, kyllä hänellä oli sukulaisiakin, mutta ne eivät voineet auttaa häntä, heillä ei ollut mitään annettavaa eikä lainattavaa. Minne hän katsoikin, kohtalo nousi hänen edessään kuin jyrkkä seinä ja sulki häntä yhä ja yhä ahtaammalle, — niin että hän olisi tahtonut huutaa ääneensä ja rukoilla Jumalaa, että tämä pelastaisi hänet tästä hädästä. — Ja hänen ympärillään ja päänsä yläpuolella saarnipuistossa lauloivat tiklit ja peipposet, ja niiden kirjavat höyhenet välkähtivät auringon-paisteessa! Turhaan tuhlasivat rappiolle joutuneen pautarhan kukkaset hänelle tuoksuaan ja turhaan tarjosivat saarnit hänelle siimestään!

Mennyttäl Kaikki mennyttä! Hänen työnsä ja tuskansa hedelmät myydään nyt huutokaupalla, ja vaimon hellä ja lämmin käsi oli kylmä ja jäykkä.

Niin istui Hawermann lehtimajassa Jumalan ankarain kasvojen edessä. Hänen kätensä olivat ristissä, rehelliset, siniset silmät katsoivat korkeuteen, ja niistä hohti vieläkin kauniimpi valo kuin itse Luojan kesäisestä auringosta.

Silloin tuli hänen luokseen pikku tyttö ja laski hänen polvelleen tuhatkaunokin. Ja nyt erkanivat miehen kädet toisistaan ja ne sulkivat lapsen syliinsä, — sillä se oli hänen lapsensa, — ja Hawermann nousi ylös penkiltä ja lähti menemään, ottaen lapsen käsivarrelleen. Ja viljavina alkoivat isän silmistä nyt tipahdella kyyneleet. Niin kulki hän alas pitkin puutarhan käytävää, sylissä lapsi ja kaunokki kädessä.

Siten hän sattui tulemaan keskenkasvuisen puun luo, jonka hän itse oli istuttanut. Olkiside, jolla puu oli punottu keppiin kiinni, oli irtaantunut, joten puun latva oli riipuksissa. Hawermann auttoi nyt poloisen pystyyn ja sitoi sen jälleen tukeen, sen enempää tätä hyvää työtään ajattelematta, sillä olivathan hänen ajatuksensa kaukana, kaukana muualla; mutta auttaminen ja huolenpito muista olivat hänen luonteensa, perinnäinen ominaisuutensa.

Hän kulki puistossa edestakaisin ja siinä alkoivat jo hänen silmänsä huomata, mitä ympäristössä tapahtui, ja hänen ajatuksensa palasivat Jamalan luota jälleen maailmaan.

Niin, vaikkapa nuo ajatukset olivatkin synkkiä, vaikka uhkaavat pilvet pimensivätkin hänen kohtalonsa taivasta, nun yhtä pientä sinistä kaistaa ne eivät kuitenkaan voineet kätkeä häneltä. Se oli hänen pikku tyttärensä, jota hän nyt kantoi käsivarrellaan ja jonka pehmeä lapsen käsi haparoi hänen tukkaansa.

Dieses Kapitel ist Teil des Buches SETÄ BRÄSIG PEHTORINA (Finnisch)