- 3 -

Hawermann aikoi lisätä vieiä jotakin, mutta mielenliikutns näytti pääsevän voitolle, hän käännäjiti ja poistui vieraiden joukosta.
»Niemann», sanoi hän isäntärengilleen tultuaan pihan toiseile puolelle. »Ilmoita muullekin väelle, että aion saattaa vaimoni hautaan huomisaamuna varhain, kello neljä.»
Niin sanoen meni hän sisään. Makuuhuoneesta oli viety kaikki tavarat pois, jopa sänkykin ja vähät pikkukapineet, mitä laki olisi sallinut hänelle jäädä. Paljaat ja kolkot seinät vain! Ainoastaan nurkassa, ikkunan vieressä oli vanha, tyhjä puulaatikko, ja laatikon kannella istui erään päiväläisen nuori vaimo punaisin, itkettynein silmin. Keskellä huonetta seisoi musta arkku, josta näkyivät kalpeat ja juhlallisen hiljaiset kasvot, ja päiväläisen vaimo karkotteli vihannalla lehvällä kärpäsiä kuolleen liikkumattomilta kasvoilta.
»Stiina», sanoi Hawermann, »mene nyt kotiisi. Minä asetun tänne.»
»Voi, isäntä, antakaa minun olla täällä.»
»Ei, Stiina, minä jään tänne yöksi.»
»Enkö Sitten saa ottaa tyttöä mukaan?»
»Ei, jätä hänet vain tänne, kai hän pian nukahtaa.»
Päiväläisen vaimo poistui huoneesta. Huutokaupanpitäjä tuli sisään ja toi Hawermannille rahat, jotka oli saanut hänen viimeisistä tavaroistaan. Ihmiset hälvenivät kartanolta, ja ulkona oli piankin yhtä hiljaista kuin sisällä. Hawermann laski lapsen sylistään permannolle ja levitteli ja luki rahojaan ikkunanlaudalla:
»Tuossa puusepälle arkusta. — Tuolla risti haudalle. — Nämä hautajaisia varten. — Nämä saa Stiina, ja näillä pääsen kyllä sisareni luokse.»
Ilta tuli, ja Hawermann avasi ikkunan ja katseli ulos yöhön. Yö oli vuodenaikaan nähden pimeä. Ainoatakaan tähteä ei näkynyt taivaalla, kaikki oli mustaan verhottua. Ja kosteaa ja lämpöistä oli tuulenhenki, joka kaukana valitteli.
Pellon takana lauloi rastas, ruisrääkän ääni ennusti sadetta ja hiljaa tipahtivat jo ensimmäiset pisarat janoiseen maahan, josta nyt kohosi kuin kiitollisuuden osoitteena ihanin tuoksu, mitä maamies tuntee, mullan haju, sillä siinähän henkii ikään kuin hänen töittensä ja vaivainsa siunaus. Hawermann sulki ikkunan, ja kun hän kääntyi, seisoi hänen pieni tyttärensä ruumisarkun ääressä ja kurotteli turhaan käsiänsä, ikään kuin tahtoen silitellä vainajan kalpeita kasvoja. Isä nosti silloin lapsen ylemmäksi, nun että tyttö saattoi täyttää halunsa, ja lapsi hyväili ja silitteli nyt lämpöisillä käsillään vaikenevaa äitiään ja jokelsi helliä sanoja hänelle ja kolkolle kuolemalle. Mutta yht'äkkiä hän katsoi suurin silmin isäänsä, ikään kuin pyytäen selitystä johonkin käsittämättömään, ja sokelsi:
»Äiti — huul»
»Niin», sanol Hawermann, »äidin on kylmä», ja kyyneleet alkoivat virrata pitkin hänen poskiaan. Hän istahti laatikon kannelle, otti lapsen syliinsä ja itki katkerasti. Ja siitä alkoi pienokainenkin itkeä, ja itki itsensä pian uneen. Isä veti hänet silloin likemmäksi itseään ja kääri takkinsa huolellisesti hänen ympärilleen.
Niin istui Hawermann sitten koko yön kuin uskollinen vartija vaimonsa ja onnensa paarien ääressä.
Seuraavana aamuna tuli isäntärenki ja muu kartanon väki kello neljän aikaan huoneeseen, ruumisarkun kansi ruuvattiin kiinni ja sitten lähdettiin verkalleen kirkkomaata kohti. Ainoana sukulaissaattona oli Hawermann itse ja hänen pikku tyttönsä. Arkku laskettiin hautaan — hiljainen »Isämeidän» rukous — lapiollinen multaa — ja olento, joka oli miestä vuosikausia ilahuttanut ja lohduttanut, elähyttänyt ja virvoittanut, katosi maan poveen.
Hawermann meni työväkensä luo, antoi jokaiselle heille kättä, kiitti heitä tästä viimeisestä palveluksesta, hyvästeli kaikkia, antoi renkivoudille rahat ruumisarkun, ristin ja hautajaisten maksuksi ja lähti sitten syviin ajatuksiin vaipuneena matkalle synkkää vastaisuutta kohti.

Kun hän tuli pikku kylän viimeisen päiväläisen töllin kohdalle, nun seisoi eilinen nuori emäntä ovella lapsi sylissä. Hawermann meni hänen luokseen:
»Stiina», sanol hän, »sinä hoitelit vaimo-parkaani hänen kuolinvuoteellaan niin hellästi, — otahan nyt nuo!»
Ja hän aikoi pistää pari taalaria naisen kouraan.
»Hyvä isäntä!» buusi nuorikko, »älkää nyt loukatko minua näin! Miten paljon hyvää te teitte meille onnenne päivinä. Eikö meikäläinen saisi korvata sitä vähän kovan onnen tullessa? — Voi, hyvä isäntä, minulla olisi teille pyyntö. Jättäkää tuo tyttönne tänne minulle. Minä hoidan ja vaalin sitä kyllä kuin omaa lastani. Ja eikö se olekin kuin minun omani? Annoinhan minä hänelle rintaakin, silloin, kun vaimonne oli nun heikko. Jättäkää se tänne minulle.»
Hawermann oli vaipunut syviin mietteihin.
»Isäntä», jatkoi nainen, »mikäli minä ymmärrän asiaa, täytyy teidän luopua siitä nyt kuitenkin. Ja — tuossahan tulee Jokkum, hän tahtoo varmasti sitä samaa.»
Päiväläinen tuli paikalle, ja kun hän kuuli, mistä kysymys oli, sanoi hän:
»Niin, isäntä, me hoidetaan sitä kuin mitä prinsessaa. Me olemme terveitä, ja meillä on nyt leipää, ja siitä hy västä, mitä te olette tehneet meille, pitää lapsen saada korvaus.»
»Ei», vastasi Hawermann ja tempautui hereille ajatuksistaan, »se ei käy päinsä. Sitä en voi tehdä. On ehkä väärin, että vien lapsen mukaani teille tietymättömille; mutta minun on täytynyt luopua täällä nun paljosta, etten voi erota viimeisestä, mitä minulla enää on. — Ei, ei! Minä en voi sitä tehdä!» huudahti hän kiihkeästi ja kääntyi menemään. »Lapseni täytyy minun edes saada pitää missä olen itsekin. Hyvästi, Stiina! Hyvästi, kunnon Rassow.»